Vierailin heinäkuussa 2025 Auschwitz-Birkenaussa, natsi-Saksan suurimmassa keskitys- ja tuhoamisleirissä. Se oli syvästi pysäyttävä kokemus, joka seuraa mukanani varmaan loppuelämäni. Olin aiemmin käynyt vain Dachaun keskitysleirissä, Etelä-Saksassa, 40 vuotta sitten interraililla.

Syksyllä 1939 Puolan miehittäneet saksalaiset perustivat jo seuraavana vuonna Etelä-Puolaan, Krakovan ja Katowicen väliseen pikkukaupunki Oświęcimin lähelle uuden keskistysleirin. Aluksi sinne tuotiin puolalaisia poliittisia vastustajia. Sitten leiriä laajennettiin seuraavien vuosien aikana laajaksi leirikompleksiksi, jossa murhattiin yli 1,1 miljoonaa ihmistä toisen maailmansodan aikana. Uhrien valtaosa oli juutalaisia, mutta leirillä surmattiin myös puolalaisia, romaneja ja romanikansa sinttejä sekä neuvostoliittolaisia sotavankeja. Määrällisesti eniten uhreja tuli Unkarista, seuraavaksi eniten Puolasta. Tapettujen joukossa oli myös satoja Norjan-juutalaisia sekä 6.11.1942 Suomen valtiollisen poliisin saksalaisille luovuttamat, pakolaisena maahamme tulleet juutalaiset. Kaikki kahdeksan juutalaista vietiin Saksan kautta Auschwitzin keskitysleirille. Heistä vain yksi selvisi hengissä.

Nykyinen keskitysleirimuseo käsittää sekä Auschwitz I:n, alkuperäisen leirin näyttelyineen, että Auschwitz II–Birkenaun, suuremman tuhoamisleirin, jossa on kaasukammioiden ja krematorioiden rauniot. Birkenau oli paikka, jossa suurin osa joukkomurhista tapahtui, ja laajat alueet parakkien ja kaasukammioiden jäänteineen muistuttavat vierailijoita natsien kansanmurhan teollisesta mittakaavasta. Alue on yhteensä melkein 300 jalkapallokentän kokoinen.

Auschwitz I:n museossa vaikuttavimpia ja järkyttävimpiä näyttelyesineitä ovat valtavat kasat henkilökohtaisia tavaroita: korkeiksi pinoiksi kasatut lasten kengät, omistajiensa nimillä merkityt matkalaukut, silmälasit, proteesit sekä vitriinin takana oleva huone, joka on täynnä uhreilta kerättyjä ihmisten hiuksia — muistaakseni yhteensä noin kolmetuhatta kiloa, silmämääräisesti ainakin ison kuorma-auton lavallisen verran. Nämä esineet tekevät abstrakteista luvuista tuskallisen konkreettisia.

Joidenkin internetissä olevien tietojen mukaan museoon on vapaa pääsy, mutta paikan päällä opastettu kierros maksoi lopulta muistaakseni 17 euroa henkilöltä. Vierailu edellyttää henkilökohtaista sisäänpääsylupaa, ja kysyntä on niin suurta, että ennakkovaraus on vahvasti suositeltavaa. Muuten vierailijat voivat joutua jonottamaan erittäin pitkään. Ensimmäisellä kerralla, kun yritin vierailla paikassa, saavuin ehkä kymmenen aikaan aamulla. Se oli liian myöhään.

Neljän tunnin jonotuksen jälkeen en päässyt sisään. Seuraavalla kerralla olin paikalla noin kuudelta aamulla, lähdin Krakovasta junalla noin viideltä ja jatkoin asemalta taksilla. Tällä kertaa pääsin ryhmäni kanssa sisään. Jouduimme kyllä odottamaan vielä pari tuntia kahvilassa, mutta tiesimme, että sisäänpääsy oli varma.

Opastetut kierrokset kestävät yleensä noin kolme ja puoli tuntia, ja niitä järjestetään useilla kielillä. Kierrokset kattavat Auschwitz I:n sekä shuttlebussi-kuljetuksella myös Auschwitz II–Birkenaun.

Kävely porttien läpi ja rautatiekiskoja pitkin, joita pitkin vangit aikanaan saapuivat, on karu muistutus tilastojen taakse kätkeytyvästä inhimillisestä kärsimyksestä.

Teollinen prosessi: alas maan alle, sitten ylös

Auschwitz-Birkenaussa on sortuneet rauniot yhdestä leirin suurista kaasukammiokrematorio-komplekseista. Krematoriot II ja III muodostivat niin sanotun ”suuren parin”: maanalaiset kaasukammiot ja maanpäälliset krematoriot, jotka SS myöhemmin räjäytti ja tuhosi leiriä evakuoidessaan.

Ihmiset ohjattiin maan alle ramppia pitkin ja kuolleiden tuotiin sieltä ylös poltettavaksi:

  • Harhautus ja riisuminen. Uhrit kerrottiin menevän kylpyyn tai ”desinfiointiin”. Heidät vietiin riisuuntumistilaan ja käskettiin jättämään tavaransa.
  • Maanalainen kaasukammio. Tämän jälkeen heidät ohjattiin kaasukammioon, ovet suljettiin ja Zyklon B:tä käytettiin.
  • Poistaminen ja ruumiinäsittely. Kuoleman jälkeen ruumiit vietiin pois; hiukset leikattiin, arvoesineet etsittiin ja kultahampaat irrotettiin.
  • Ylös uunihalliin. Krematorioissa II ja III tappamiseen tarkoitetut tilat sijaitsivat maan alla ja polttolaitteet maanpinnan yläpuolella.
  • Tuhkan hävittäminen veteen ja maahan. Merkittävä osa tuhkasta hävitettiin ympäröivään maisemaan, muun muassa lampeen ja jokeen.

Tuhkat lampeen ja jokeen

Sen jälkeen kun uhrit oli murhattu kaasukammioissa ja heidän ruumiinsa poltettu krematorioissa tai avopoluissa, tuhkaa ja luunsiruja käsiteltiin tavalla, joka kuvasti leirin tuhoamisjärjestelmän raakaa tehokkuutta. Polton jälkeen kokonaan palamattomat luut murskattiin jauheeksi, ja tämä hienoksi jauhettu tuhka hävitettiin useilla tavoilla. Jäännökset — sekä tuhka että murskatut luut — kipattiin läheisiin jokiin, kuten Sołaan ja Veikseliin, lampeen tai levitettiin leirin ympäristön pelloille ja soisille alueille.

Krematorioiden raunioiden lähellä on niin sanottu ”tuhkalampi”. Se on matala vesiallas, johon kremaatioista syntynyttä tuhkaa hävitettiin; kymmenientuhansien uhrien — pääosin kaasukammioissa murhattujen juutalaisten — tuhkat heitettiin tähän lampeen leirin toiminnan aikana.

Tämä hävittäminen oli osa natsien pyrkimyksiä peittää joukkomurhan jälkiä: tuhkan heittäminen veteen tai sen levittäminen pelloille vaikeutti myöhemmin ulkopuolisten mahdollisuuksia ymmärtää tapahtuneen mittakaavaa. Se heijasti myös leirin epäinhimillistä logiikkaa. Uhrien jäännöksiä kohdeltiin teollisena jätteenä, ei ihmisinä.

Puolan Helsingin-suurlähetystön päällikkö Tomasz Chłoń puhui holokaustin uhrien muistopäivän tilaisuudessa 27. tammikuuta 2026, muistuttaen että Auschwitz on maailman tärkein muistomerkki holokaustin uhrien kohtalosta. Hän myös totesi, että Puola oli tuolloin osa Saksaa ja leirit olivat saksalaisten perustamia, mutta jotkut tavalliset puolalaisetkin auttoivat miehittäjiä.

Nykyään tuo ”tuhkalampi” sijaitsee Auschwitz II–Birkenaun tasaisilla, nurmikkoisilla kentillä, pitkän heinän ympäröimänä.

Lue lisää: